HS Sunnuntain juttu (printtiversiossa 4.2.2018) otsikoi Piilaakson olevan tämän vuosisadan Firenze. Mitä yhteistä siis Piilaaksolla ja Firenzellä on? Heikki Aittokosken kiehtova juttu tarjoaa vain kapean selityksen tuolle otsikon teesille. Mitä siis tapahtui Firenzessä, ja koska? Frans Johansson on kirjoittanut aiheesta mainion kirjan Medici-ilmiö (Medici-effect) http://medicieffect.com/tagged/medicieffect, joka kuvaa, kuinka renesanssin aikana Firenzessä eri tieteen-, taiteenalojen, sotatieteiden ja poliitikkojen vuorovaikutus loi valtaisan luovuuden ympäristön – Medicien suvun rahoittamana. Firenzeen kasaantui kuvanveistäjiä, tiedemiehiä, runoilijoita, filosofeja, pankkiireja, maalareita ja arkkitehteja, jotka tapasivat toisiaan, oppivat toisiltaan ja mursivat opinalojen ja kulttuurien välisiä raja-aitoja. Kirjassaan Johansson kertoo ”alojen ja kulttuurien välimaastoissa” syntyvistä innovaatioista, erilaisten toimialojen verkostoitumisesta ja siitä ponnistavasta luomisvoimasta.

Aittokoski tuo ilmiön tähän aikaan – ja Piilaaksoon. Mutta hän ei otsikoinnista huolimatta ihan tarkkaan selitä näihin kahteen eri kaupunkiin liittyvää yhtäläisyyttä – mutta tarkoittaa ilmeisesti erilaisten osaamisten kohtaamisiin liittyvää energiaa. Aittokosken haastateltava selittää Piilaakson menestystä ideoiden vapaalla sinkoilulla ja kyltymättömällä uteliaisuudella. Eiköhän tämä ole sopiva tulkinta kahden kaupungin ja ilmiöiden yhtäläisyyksistä.

Piilaakson uskontona on disruptio, josta tuskin puhuttiin renesanssin aikana. Mutta Venetsiassakin elettiin rahoittajien armoilla ja oltiin rohkeita rikkomaan perinteisiä ajattelumalleja. Silloin oli davincit, botticellit ja michelangelot, jotka tekivät sitä, mitä elonmuskit ja bransonit tekevät tässä ajassa.